Pohjallakaan ei yksinään olla, alakulo on seurana haikeuden.

No nyt kai sitten innostuinkin kirjoittamisesta, ei tämä hassumpaa olekaan. Toivottavasti tähän pystyn jatkossakin panostamaan. Jotenkin taas tullut sellainen tarve purkaa ajatuksiaan kirjoittamalla.

Tämä ensimmäinen kesälomani viikko on sujunut hyvin ja huonosti. Alkuviikon siivosin ja puunasin huoneen, lenkitin monta kertaa päivässä koiria ja sitten illalla iski paniikki nimeltä tekemisenpuute. Nyt loppuviikosta on ollut kauhean haikea ja surullinen olo. Lauantain päättäjäisien itkukohtaus toistuu jatkuvasti. ja sitten ne unet, näen koko ajan painajaisia, joissa minä teen joillekin pahaa ja jotkut tekevät minulle pahaa.
Veljeni on 21-vuotias ja asuu vieläkin kotona. Nousee aamulla koneen ääreen ja siinä hän sitten onkin loppupäivän. No välillä käy syömässä ja paskalla. Tässäkin tapauksessa ikä on vain numeroita, koska veljeni käyttäytyy kuin minua nuorempi mustasukkainen pikkulapsi välillä, sillä hän ei voi sietää mitään mikä liittyy minuun. Ei saanut lapsena tarpeeksi rakkautta? No voi voi, kasva aikuiseksi ja häivy tahraamasta vessanpönttöä ruskealla tahmalla. Juu, en jaksa enää purkaa tätä asiaa kenellekään koska asialla ei hyvin todennäköisesti voi yhtään mitään - veljeni asuu vielä viisikymppisenäkin äitini hoivissa.

Minua ei väsytä, mutta itkin taas tyynyyni suuren läntin, joten silmiä turvottaa.

Äh, enempää en jaksa kirjoittaa. Asiat menevät vain huonommiksi - näin se vain on. Mutta kipuun tottuu kun tarpeeksi sattuu ja kaikki mikä ei tapa, opettaa.